Miksi oopiumia viljellään?

Kolmekymmentä vuotta jatkuneiden väkivaltaisuuksien vuoksi afganistanilaiset elävät epävarmassa riskiympäristössä, jossa turvaa suovat lähinnä kulttuuriperinteet ja epävirallinen talous. Vuosikymmenten aikana afganistanilaiset ovat turvautuneet oopiumintuotantoon ja muihin laittomiin toimiin rahoittaakseen sotatoimia. Selkkaus puolestaan loi laeista piittaamattoman ympäristön, jossa oopiuminviljely, heroiinin jalostus ja huumekauppa saattoivat kukoistaa. Monilla seuduilla maatilat ovat niin pieniä, etteivät perheet pysty viljelemään tarpeeksi ruokakasveja edes omaan käyttöönsä. Siksi viljelijät kasvattavat myytäviä kasveja ja käyttävät palkkatyöntekijöitä selviytyäkseen. Oopiumunikko on laittomuudestaan huolimatta yksi houkuttelevimpia kasveja viljeltäväksi. Siitä saa hyvän hinnan ja se ei pilaannu, vaan sitä voidaan säilyttää pitkiäkin aikoja sadonkorjuun jälkeen, mikäli viljelijät eivät turvallisuussyistä pysty heti myymään tuotetta. Oopiumkaupassa on käytössä pitkälle kehittynyt markkinointi- ja rahoitusjärjestelmä, jonka avulla viljelijät voivat lainata rahaa tulevia satoja vastaan ja jatkaa laina-aikaa vuosia. Viljelijöiden ei tarvitse edes itse viedä tuotettaan markkinoille, sillä oopiumkauppiaat hakevat oopiumin tilan portilta. Pilaantumatonta, arvokasta, mutta kevyttä oopiumia on kutsuttu pienen riskin viljelykasviksi suuren riskin ympäristössä.

Koska unikonkukat pitää puhkaista, jotta maitiaisneste saadaan kerättyä, oopiuminviljely vaatii paljon työvoimaa. Sadonkorjuu on raskasta työtä, ja työ saadaan tehtyä paitsi vastavuoroisen ashar-järjestelmän avulla - jossa viljelijäperheet työskentelevät toistensa mailla sadonkorjuuaikaan - myös palkkaamalla ulkopuolista työvoimaa. Oopiuminviljely antaa maaseudun köyhille mahdollisuuden ansaita 150 afgaania päivässä kitkemällä viljelmiä ja jopa 500 afgaania päivässä sadonkorjuun huippuaikoina. Tämä vaikuttaa epäsuorasti myös muihin työvoimakustannuksiin esimerkiksi rakentamisen alalla, mutta toisaalta lisää myös maaseudun ostovoimaa. Köyhät viljelijät yrittävät vähentää kustannuksia käyttämällä ilmaista työvoimaa, porrastamalla istuttamista ja käyttämällä eri unikkolajikkeita, jotka kypsyvät eri aikoina.

Työvoimakustannusten nousun ja oopiumin hintojen laskun takia oopium ei ole enää yhtä kiinnostava viljelykasvi suurempien tilojen varakkaammille viljelijöille. Köyhemmät viljelijät, jotka viljelevät kannattavuuden rajoilla olevia viljelymaita syrjäseuduilla tai tekevät töitä toisten mailla oopiumia vastaan, ovat edelleen riippuvaisia oopiumista ja sen sivutuotteista: kasvin varsista, joita voi käyttää polttoaineena ja siemenistä, joista tehdään öljyä. Eräs viljelijä sanoi: "oopium ei ole vain rahaa: se on polttoainetta, se on luottovakuutta, se on hyväksi maalle." 

Kuivuudesta tai muista katastrofeista kärsivät perheet alkavat viljellä unikkoa selviytyäkseen. Usein he ovat sitä ennen myyneet karjansa ja irtaimistonsa, kuten matot, ja työkalut kuten auran, ja kiinnittäneet maansa. Myös taistelujen jaloista paenneet ja Pakistanin ja Iranin pakolaisleireiltä palaavat ihmiset alkavat usein viljellä oopiumunikkoa henkensä pitimiksi. Viljelmien turvaamiseksi heidän on yleensä pakko hakeutua riistoon perustuviin, hyvin hierarkkisiin ja epätasa-arvoisiin isäntä-alainen -suhteisiin paikallisten vaikuttajien kanssa. Vaikka suhteet saattavat antaa epävirallisia oikeuksia ja turvaa, ne edellyttävät köyhiä tekemään sopimuksen, jossa lyhytaikaisen turvan hintana on pitkän tähtäimen riippuvuus ja suojattomuus. Paikalliset vallankäytön taustavaikuttajat voivat olla yhtä aikaa hallituksen edustajia ja toimia monilla rikollisuuden aloilla, esimerkiksi oopiumin tuotannossa ja kaupassa. Hallintoa pidetään hyvin korruptoituneena, ja huumeiden vastaisten toimien katsotaan usein johtuvan omien etujen ajamisesta ja henkilökohtaisen edun tavoittelusta.

Oopiumintuotanto on levinnyt kaikkialle maahan, mutta se on yleisintä seuduilla, joilla turvallisuustilanne on heikko, kuten Helmandin, Badakhshanin ja Nangarharin maakunnissa. Oopiumintuotantoon suhtaudutaan silti laajalti epäilevästi, koska monet ihmiset uskovat oopiumin nautintokäytön olevan haram, Islamin opetusten vastaista, ja ovat sitä mieltä, että laiton oopiumkauppa estää maata kehittymästä taloudellisesti. Toistaiseksi oopiuminviljelyä pidetään kuitenkin tapana hallita laillisten viljelytuotteiden riskejä: niihin vaikuttavat niin yleiset hintojen vaihtelut kuin turvallisuustilanteen muutoksetkin. Heikon turvallisuustilanteen, luonnonolosuhteiden, vakiintuneiden kaupankäyntiverkostojen ja kokemuksen vuoksi afganistanilaisilla oopiuminviljelijöillä on oopiumintuotannossa etulyöntiasema: satotasot ovat korkeita ja kysyntä tasaista. Viljelijälle maksettavat hinnat vaihtelevat silti vuodenajasta ja satokauden tuotosta riippuen. Hinnat ovat pudonneet vuonna 2002 maksetusta 300 dollarista 90 dollariin vuonna 2005. Nurinkurista kyllä, onnistuneet oopiuminhävityskampanjat ovat vakauttaneet oopiumin hintaa ja kannustaneet epäsuorasti viljelijöitä jatkamaan oopiumin istutusta.

Tällä hetkellä oopiumin tuomat hyödyt jakautuvat hyvin epätasaisesti Afganistanissa riippuen kunkin oopiumtaloudessa toimivan tekijän roolista. Varakkaammat viljelijät, joilla on enemmän maata ja muita resursseja, viljelevät yleensä oopiumia yhdessä ruokakasvien ja myytävien maataloustuotteiden kanssa. He vuokraavat usein osan maistaan vuokraviljelijöille ja saavat vastineeksi osan näiden oopiumsadosta. Nämä suurviljelijät hyötyvät eniten nousevista oopiumin hinnoista. Vuokraviljelijät ja muut köyhät viljelijät, joiden pienet maa-alueet ovat kannattavuuden rajamailla, ovat sen sijaan velkaantuneet. Harvat ovat pystyneet hyötymään korkeista hinnoista, koska ansiot kuluvat velkojen maksuun. Sadonkorjuuaikaan köyhemmätkin viljelijät ottavat töihin palkkatyöläisiä, jotka muuttavat paikasta toiseen oopiumsadonkorjuiden perässä. Näitä kiertäviä työntekijöitä arvellaan olevan noin puoli miljoonaa, ja monet heistä ovat menettäneet omat maansa sodan, kuivuuden tai velkojen takia.

Oopiumkaupan tulot jakautuvat epätasaisesti ja suurin osa niistä päätyy välittäjille, tukkukauppiaille ja jalostajille. Suurimmat voitot saadaan vientikaupasta Pakistaniin, Iraniin, Tadžikistaniin ja Uzbekistaniin. Paikalliset sotapäälliköt ja miliisit keräävät oopiuminviljelijöiltä "veroja" ja kaikentasoiset virkamiehet ottavat vastaan lahjuksia, tai "käsittelymaksuja", palveluksistaan.

Lyhyt versio