Kuka uskaltaa väittää suomalaisen huumepolitiikan onnistuneen tehtävässään? Tuskin kukaan. Meillä ovat näkyvissä osittain samat ongelmat kuin Yhdysvalloissa ja muissa kovan huumepolitiikan maissa. Sota huumeita vastaan on merkinnyt sotaa heikkoja ja sairaita vastaan.

Huumeiden orjiksi joutuneet käyttäjät ja käyttäjämyyjät päätyvät varsin usein vankilaan. Sen sijaan huumeiden salakuljettajat ja tukkumyyjät sekä huumekauppaan sekaantuneet rikollisliigat joutuvat vain harvoin vastaamaan teoistaan.

Ongelmana on myös tuotteiden laatu. Huonolaatuiset, pitoisuuksiltaan vaihtelevat ja virheelliset huume-erät johtavat huomattaviin terveyshaittoihin. Tuskin kenelläkään on yhtä huonoa kuluttajasuojaa kuin huumeidenkäyttäjillä.

Suosittu ehdotus huumeongelman ratkaisemiseksi on huumeiden globaali laillistaminen. Ajatuksen kannattajat uskovat laillistamisen poistavan muun muassa huumerikollisuuteen ja huumeiden laatuun liittyvät ongelmat. Näin saattaisi ainakin osittain käydä, mutta laillistaminen voi myös luoda uusia ongelmia.

Mitä maailmassa tapahtuisi, jos kaikki huumeet laillistettaisiin kaikissa maissa. Kasvipohjaisia huumeita tuottavissa kehitysmaissa kokapensaan lehtien, unikon ja hampun hinta romahtaisi. Sama pätisi näistä jalostettujen tuotteiden - kokatahnan, ooppiumin ja kannabiksen - hinnoille. Tämän seurauksena sadat tuhannet maanviljelijät menettäisivät elinkeinonsa niillä alueilla, jotka elävät tällä hetkellä huumekasvien viljelyllä ja jalostuksella. Seurauksena olisi väkivaltainen kapina, nälänhätä tai joukkopako kaupunkien slummeihin.

Huumetalous nousisi toki uudelleen jaloilleen, mutta nyt asialla olisivat kansainväliset jättiyhtiöt. Todennäköistä olisi, että tupakka- ja alkoholikauppaan keskittyvät yhdysvaltalaisfirmat ottaisivat haltuunsa Keski- ja Etelä-Amerikan huumeviljelmät.

Toisin sanoen huumedollareiden virta alkaisi kulkea kohti Yhdysvaltoja. Tämä luhistaisi monen jo nyt kuilun partaalla horjuvan Keski- ja Etelä-Amerikan valtion talouden. Samalla Yhdysvaltojen vaikutusvalta alueella kasvaisi entisestään. Pahimmassa tapauksessa huumeparonien orjuus vaihtuisi suuryritysten orjuuteen sekä siihen, että Keski- ja Etelä-Amerikan maat menettäisivät itsenäisyytensä ja joutuisivat täysin Yhdysvaltojen armoille.

Länsimaissa laillistamisen näkyvin seuraus olisi huumeiden käytön räjähdysmäinen lisääntyminen. Tämä koskisi paitsi kannabista myös kovia huumeita. Mietojen huumeiden käyttäjät saattaisivat kokeilla esimerkiksi heroiinia, jos sitä saisi vaikkapa apteekista. Alkoholin ja tupakan rinnalle syntyisi kolmas suuri kansanterveysongelma.

Entä mitä tapahtuisi kuluttajasuojalle? Ongelma ei olisi enää se, etteivät huumeidenkäyttäjät tietäisi mitä ostavat. Suuri kysymys olisi sen sijaan se, kuka vastaisi tuotteiden käytön aiheuttamista seurauksista.

Kokemukset tupakkayhtiöistä kertovat, etteivät yritykset mielellään mainosta tuotteidensa terveyshaittoja - puhumattakaan siitä, että ne haluaisivat osallistua näiden haittojen aiheuttamien kustannusten kattamiseen. Sen sijaan monikansalliset huumeyhtiöt alkaisivat houkutella yhä uusia asiakkaita. Formulakisoissa mainostettaisiin huumeita ja yhtiöt kehittelisivät entistä suuremman riippuvuuden aiheuttavia huumeita.

Samaan aikaan julkisen vallan intressi huumevierotuksen järjestämiseen saattaisi heikentyä. Jos huumeet olisivat laillisia, niiden käyttö olisi entistä enemmän yksityisasia - ja sama pätisi haittojen hoitamiseen.

Jonkun pitäisi kuitenkin maksaa huumeiden käyttäjien ja heidän läheistensä sairaudet. Yhteiskunnan menetyksiin kuuluisi myös huumeidenkäyttäjien puuttuva työpanos. Vaikka huumerikollisuuden ja sen torjunnan aiheuttamat kustannukset vähentyisivät tai poistuisivat kokonaan, huumeisiin liittyvät yhteiskunnalliset kustannukset moninkertaistuisivat.

Myös laillistamista koskevassa huumepoliittisessa keskustelussa olisi syytä muistaa, että kysymys on globaalista ongelmasta.